hei hei auto

Tänään ajoimme katsomaan viime sunnuntaina kaltoin kohtelemaani autoa. Se löytyi surullisen näköisenä autokorjaamon pihalta. Meidän oli määrä luovuttaa sen kesärenkaat ja kaikki avaimet sen viimeiselle matkalle autojen hautausmaahan. Auto oli hyvä, luotettava perusauto ja ajoin sillä kolme tai neljä vuotta. Nyt sillä ei aja enää kukaan, hei, hei...

Autolla käynnin jälkeen menimme lounastamaan viehättävään, maalaistyylillä sisustettuun Lounaskahvila Wanhaan Postiin.

Kahvila oli meille entuudestaan tuttu paikka. Kahvila, jossa kannattaa Nilsiässä käydessään aina pysähtyä. Vaikka edes teekupposen ja suolapalan verran nauttia sen lämpimästä ja kodikkaasta tunnelmasta.

Siinä lounastaessamme satuimme vilkaisemaan pöydällä lojuvaa Nilsiä-Tahko-Rautavaara-seudun paikallislehteä. Lehdestä löytyi yllättäen kaksi juttua, joista piti ottaa ihan valokuvat muistoksi. Ensimmäinen oli mielipidepalstalla ja toinen muiden uutisten joukossa.

Tämän kirjoituksen ei suinkaan ole tarkoitus ikävystyttää sinua noilla lehtijutuilla, vaan toivon, että nautit enemmän kahvilan tunnelmakuvista.

Jotkut sanovat, että kirjoittaminen on terapeuttista. Sen vuoksi ilmeisesti tätä kokemusta taas tässä jaan. Olin tuolla matkalla aika hiljainen tyttö. Ihan ilman virkkuukoukkua ja lankaa.

puuhasin omiani täällä (1)

Jo vanhassa blogissani oli "Touhusin omiani täällä"-juttusarja, jossa kertoilin kuvan kera missä ja minkälaisissa tilanteissa kodin ulkopuolella olin kuluttanut odotus-, matkustus-, tms. aikaani puikkoja kilisyttäen, koukkua heiluttaen tai pistoja pistellen. Nyt ajattelin nostaa samanlaisen sarjan tämän toisen blogini tapetille.

Viikonlopun Jyty-seminaarin alustuksia kuuntelin virkattuja pyörylöitä väkertäen. Tämä prokkis on vasta alussa. Palaan asiaan sitten lopussa.

onnea epäonnessa

Kuva: East Side Gallery / Berliinin muuri

Olin viikonloppuna Jytyn järjestämässä seminaarissa, jossa aiheena olivat some, viestintä ja vaikuttaminen. Ja koska sain some-vaikutteita niin Soikulta, Eetu Eeddspeaksilta kuin joltakin viestintäjohtajalta, yhteisöpedagogilta ym puhujilta, ajattelin, että tällä kertaa poikkean tässä blogissani käsityöaiheesta ja jaan kokemuksen, johon seminaariviikonloppuni päättyi. Ihan vain varoittaakseni teitä blogiystäväni, että TIET OVAT LIUKKAITA. 

Ajoin sunnuntaina kotimatkallani jorpakkoon. Minä selvisin ok, mutta autosta ei taida tulla enää autoa.

Iloisesti rallattaen, aurinkoisessa säässä aloitin yksikseni paluumatkan Tahkolta kotiin vähän ennen yhtä. Heti kohta ilmestyi täysin yllättäen liukas kurvi ja autoni lähti liukuun. Ensin se törmäsi vasempaan penkkaan. Sen jälkeen siitä parin pyörähdyksen kautta oikealle puolelle jorpakkoon. Auto jäi kyljelleen kuusikon laitaan. Suojelusenkeli oli matkassa mukana, sillä ketään ei tuolloin tullut minua vastaan, kukaan ei ajanut takanani, eikä auto osunut läheisiin isoihin kuusiin. Kaikki tapahtui hirvittävän, hirvittävän äkkiä.

Turvavyöt pelastivat minut. Tavarat sinkoilivat auton sisässä mutten minä. Heti ymmärsin, että LUOJAN KIITOS olin ihan kunnossa. (Turvatyynyt eivät lauenneet.)

Auto meni niin syvälle jorpakkoon, ettei kukaan ohikulkeva auto pystynyt näkemään kyljellään olevaa autoani. 

En päässyt itse autosta ulos, koska yläpuolella oleva ovi oli liian raskas minun nostaa. Yritin pari kertaa, mutta onnistuin laittamaan vain kumimaton sen väliin, että sain ilmaa. Sillä vapisin pelosta niin paljon.

Soitin ensin miehelleni, joka ei vastannut. Sitten tajusin, että kait minun on soitettava hätäkeskukseen 112. Kun sain sen soitettua, yritin tavoitella vielä uudelleen miestäni ja hän vastasikin puhelimeen. Kerroin ettei tarvitse olla huolissaan, mutta tällaista kauheaa on nyt tapahtunut. Odottelen vain tässä nyt rauhassa apua.

Noin 10 minuutin kuluttua tulivat ambulanssi, poliisi ja paloauto. Miehet nostivat auton oven auki, jututtivat rauhallisesti ja kyselivät voinnistani ja toivat minulle pienet tikkaat, jotta pääsen laskeutumaan autosta ulos.

Kävelin sisälle ambulanssiin, sillä minuun ei tosiaankaan ollut sattunut mihinkään. Poliisi tuli juttuttamaan ja puhallutti ja kyseli miten kaikki tapahtui... Palomiehet jäivät tutkimaan ettei autossa tule mitään savua, eikä valu mitään ulos. Sitten tie laitettiin poikki ja palomiehet alkoivat vetää autoa jorpakosta pois. Poliisit ohjasivat sillä aikaa liikennettä.

Ambulanssi vei minut Nilsiän terveyskeskukseen terveystarkastukseen vaikken tuntenut missään mitään kipua. Se tehtiin vakuutusyhtiön takia ihan varulta.

Oma rakas pelastuspartioni (mies + pojat + veera) tulivat hakemaan minut sitten terveyskeskuksesta myöhemmin. Kävimme vielä katsomassa autoa levikkeellä, johon se oli hinattu. Otimme kaikki tavarat autosta pois siltä varalta, että se menee lunastukseen.

Ambulanssi ja poliisi lohduttivat, että ihan samanlainen ulosajo oli tapahtunut ennen minua melkein samassa paikassa. He olivat juuri saaneet sen auton pois ja hoideltua muutenkin sen kaikki kuviot ennen kuin tuli tämä minun onnettomuutta koskeva hälytys. www.tilannehuone.fi:n hälytyslistasta selviää, että edellinen ulosajo oli tapahtunut 1h 20 min aiemmin. Eilisestä lehdestä luin, etteivät hekään onneksi loukkaantuneet vakavasti.

Minulla oli onnea onnettomuudessa. En loukannut itseäni. Nyt kaksi seuraavaa päivää on vain mielessäni pyörinyt jos... jos... jos.... Entä jos vastaantulijoita? Entä jos auto takana? Entä jos isompia puita? Entä jos kallioita? Jos kännykkä olisi mennyt rikki? Jos, jos, jos... Ja ennen kaikkea entä jos olisin ymmärtänyt ajaa nopeusrajoitusta hitaammin ja ehtinyt huomata jään?

Jos-terveisin, Nätti Rätti / Eija

pääsiäisaskartelua

Kot, kot, kot - huikkaan täältä äidilleni ja siskolleni, 

joiden kanssa askarreltiin uudet pääsiäiskoristeet viime lauantaina. 

Materiaalit hankin käsityökeskuksesta. 

Mosaiikkivalikoimat vaihtelevat käsityökeskuksittain.

pyöreään muotoon

Nakkasin tänään ruokakaupan kassalla maitolitran ja hunajapurkin väliin uuden virkkauslehden. Lehdestä toivoin kotiin päästyäni virikettä ja intoa virkkaamiseen - ja keskeneräisen, tuskastuttavan virkkuutyön jatkamiseen. 

Koukkusin ensin koemielessä lehden ohjeella yhden pienen-pienen pitsiliinan, päästäkseni virkkauksen nautintoa tuovaan vireeseen. Työn valmistuttua totesin kuitenkin, että se poikkeaa näistä muista aiemmin vapaasti virkkaamistani paloista niin paljon muodoltaan, ettei sopinut oikein joukkoon. 

Tämä valkoisista pyörylöistä koostuva projekti on nimittäin ollut jo jonkin aikaa ns. vaiheessa. Idea on hakenut muotoaan. Hakenut muotoaan ihan kirjaimellisesti. Sillä tavoitteena pitsipallo, joka on kovetettu liimavesiseoksella.

Olen sommitellut paloja ilmapallon päälle ja ommellut osan niistä jo yhteen. Työn takkuaminen on johtunut osaltaan ilmapallovaivoista. Neula puhkoo helposti pallon. 

Punainen pallo on vielä testipallo (kolmas).  Lopullinen kovettaminen tapahtuu hieman isomman ja pyöreämmän ilmapallon päälle (joita on vain yksi!). 

Palojen virkkaaminen jatkukoon. Mistään lehden ohjeista enää viis veisaan. Samalla tyylillä raahaudutaan pala palalta maaliin saakka.

maaliskuussa

.. ja herneenversoja voileivän lisukkeeksi.

jämälankahenkareita

Koti on edelleen vielä pari päivää paras paikka maailmassa lepuuttaa leikkauksesta toipuvia jalkoja. Mutta luulen, että sitten saan lääkäriltä luvan palata topakalle työtuolille istumaan koko työpäiväksi. Ja uskon myös pystyväni siihen. Parinkymmenen tikin poiston jälkeen.

Tumput suorina ei tämä kädellinen toipuja ole kuitenkaan ihan täysin osannut olla. Pehmeällä sohvalla, jalat rahilla ja tyyny polvitaipeiden alla pistin sukkapuikot suhisemaan. Tälläkään kertaa en ole neulonut ihmiselle. En sukkaa, en pipoa, enkä hihatinta.

Olen vaatettanut vanhoja puisia henkareita. Käyttämällä kaikenlaisia jämälankanöttösiä pois. Normilankaa, pörröä, hapsua, liukuvärjättyä.

Vaatetettuja henkareita on syntynyt kuin liukuhihnalta.

Tein käsilläni - että jalkani toipuisivat!