onnea epäonnessa

Kuva: East Side Gallery / Berliinin muuri

Olin viikonloppuna Jytyn järjestämässä seminaarissa, jossa aiheena olivat some, viestintä ja vaikuttaminen. Ja koska sain some-vaikutteita niin Soikulta, Eetu Eeddspeaksilta kuin joltakin viestintäjohtajalta, yhteisöpedagogilta ym puhujilta, ajattelin, että tällä kertaa poikkean tässä blogissani käsityöaiheesta ja jaan kokemuksen, johon seminaariviikonloppuni päättyi. Ihan vain varoittaakseni teitä blogiystäväni, että TIET OVAT LIUKKAITA. 

Ajoin sunnuntaina kotimatkallani jorpakkoon. Minä selvisin ok, mutta autosta ei taida tulla enää autoa.

Iloisesti rallattaen, aurinkoisessa säässä aloitin yksikseni paluumatkan Tahkolta kotiin vähän ennen yhtä. Heti kohta ilmestyi täysin yllättäen liukas kurvi ja autoni lähti liukuun. Ensin se törmäsi vasempaan penkkaan. Sen jälkeen siitä parin pyörähdyksen kautta oikealle puolelle jorpakkoon. Auto jäi kyljelleen kuusikon laitaan. Suojelusenkeli oli matkassa mukana, sillä ketään ei tuolloin tullut minua vastaan, kukaan ei ajanut takanani, eikä auto osunut läheisiin isoihin kuusiin. Kaikki tapahtui hirvittävän, hirvittävän äkkiä.

Turvavyöt pelastivat minut. Tavarat sinkoilivat auton sisässä mutten minä. Heti ymmärsin, että LUOJAN KIITOS olin ihan kunnossa. (Turvatyynyt eivät lauenneet.)

Auto meni niin syvälle jorpakkoon, ettei kukaan ohikulkeva auto pystynyt näkemään kyljellään olevaa autoani. 

En päässyt itse autosta ulos, koska yläpuolella oleva ovi oli liian raskas minun nostaa. Yritin pari kertaa, mutta onnistuin laittamaan vain kumimaton sen väliin, että sain ilmaa. Sillä vapisin pelosta niin paljon.

Soitin ensin miehelleni, joka ei vastannut. Sitten tajusin, että kait minun on soitettava hätäkeskukseen 112. Kun sain sen soitettua, yritin tavoitella vielä uudelleen miestäni ja hän vastasikin puhelimeen. Kerroin ettei tarvitse olla huolissaan, mutta tällaista kauheaa on nyt tapahtunut. Odottelen vain tässä nyt rauhassa apua.

Noin 10 minuutin kuluttua tulivat ambulanssi, poliisi ja paloauto. Miehet nostivat auton oven auki, jututtivat rauhallisesti ja kyselivät voinnistani ja toivat minulle pienet tikkaat, jotta pääsen laskeutumaan autosta ulos.

Kävelin sisälle ambulanssiin, sillä minuun ei tosiaankaan ollut sattunut mihinkään. Poliisi tuli juttuttamaan ja puhallutti ja kyseli miten kaikki tapahtui... Palomiehet jäivät tutkimaan ettei autossa tule mitään savua, eikä valu mitään ulos. Sitten tie laitettiin poikki ja palomiehet alkoivat vetää autoa jorpakosta pois. Poliisit ohjasivat sillä aikaa liikennettä.

Ambulanssi vei minut Nilsiän terveyskeskukseen terveystarkastukseen vaikken tuntenut missään mitään kipua. Se tehtiin vakuutusyhtiön takia ihan varulta.

Oma rakas pelastuspartioni (mies + pojat + veera) tulivat hakemaan minut sitten terveyskeskuksesta myöhemmin. Kävimme vielä katsomassa autoa levikkeellä, johon se oli hinattu. Otimme kaikki tavarat autosta pois siltä varalta, että se menee lunastukseen.

Ambulanssi ja poliisi lohduttivat, että ihan samanlainen ulosajo oli tapahtunut ennen minua melkein samassa paikassa. He olivat juuri saaneet sen auton pois ja hoideltua muutenkin sen kaikki kuviot ennen kuin tuli tämä minun onnettomuutta koskeva hälytys. www.tilannehuone.fi:n hälytyslistasta selviää, että edellinen ulosajo oli tapahtunut 1h 20 min aiemmin. Eilisestä lehdestä luin, etteivät hekään onneksi loukkaantuneet vakavasti.

Minulla oli onnea onnettomuudessa. En loukannut itseäni. Nyt kaksi seuraavaa päivää on vain mielessäni pyörinyt jos... jos... jos.... Entä jos vastaantulijoita? Entä jos auto takana? Entä jos isompia puita? Entä jos kallioita? Jos kännykkä olisi mennyt rikki? Jos, jos, jos... Ja ennen kaikkea entä jos olisin ymmärtänyt ajaa nopeusrajoitusta hitaammin ja ehtinyt huomata jään?

Jos-terveisin, Nätti Rätti / Eija