Tämän kesän ensimmäisillä Suomea-ristiin-rastiin-matkoillamme kulki minulla mukana yksinkertainen puuvillahuivin tekele. Sen neulominen oli helppoa ja mukavaa. Sen pystyi ottamaan esille milloin vaan. Ja se eteni hiljalleen.
Taidan olla sinnikäs ja toiveikas tyttö. Nämä lankakerät olivat nimittäin lennelleet huushollissani kaapista ja laatikosta toiseen jo varmaan 30 vuotta, enkä muista että olisin koskaan ajatellut, että luopuisin niistä ja etteikö langasta syntyisi jonakin päivänä jotain kivaa.
Yksinkertaisesta neulepinnasta tuli yhtä elävää ja eloisaa kuin nuoruuden opiskeluvuodet olivat. Väri nappasi tuolloin ja väri nappaa vieläkin. Tätä huivia tulee pidettyä varmasti, sillä tavoitteena on päästä ostohuiveista vähitellen kokonaan eroon.
1 kommentti:
Siinä todiste, että kaikki pitää säästää. Kaunis lanka, joten kaunis huivikin.
Lähetä kommentti