Olen joutunut kiperien kysymysten äärelle: Miksi innostuin
heittelemään yli nyrkin kokoisia kiviä kylätalkoissa? Miksi en ymmärtänyt, että
siitä seuraa kipua? Miksi riskeerasin siihen penteleen hommaan juuri sen käden,
jolla teen kaiken?
Kiistelin itseni kanssa monta päivää ennen kuin myönsin, että
lääkäriin oli mentävä. Suosittelivat pahukset koko käsivarrelle totaalista
lepoa ja pillerikuuria.
Onneksi pää sentään pelaa, joten voin vaikka muistella viimekesäistä värjäyskurssia, jossa taioimme kasveilla upeita värejä lankoihin. Ja onneksi sentään jalat pelaavat, jotta voin mennä vaikka nuuhkimaan hiljakseen havumetsään sienien perään.
Mutta villahousuja ei saa neuloa, ja hiiren on annettava levätä.
Mutta villahousuja ei saa neuloa, ja hiiren on annettava levätä.
Ja aion lukea Michael Monroe –kirjan loppuun.
Siteeraankin tässä yhtä lausetta Miken kolumnista, joita julkaistiin Suosikki-lehdessä 1980-luvulla ja joita myös tuossa kirjassa on.
”Ohoh, sanoi marttakerholainen ja putosi kärryiltä.”
p.s. Eilisessä martta-illassa huomasin, että kivut
hartioissa ja käsivarsissa taitavat olla nyt muotia.
1 kommentti:
Oijoi, pikaista paranemista sinne! On ihan kamalaa olla tekemättä käsillä, kun on tekemiseen tottunut :(
Michael-kirja on hyvä, luin sen tuossa alkuvuodesta minäkin :)
Lähetä kommentti