joskus idea odotuttaa

Olin jo uudistanut tämän pöytälampun keltaisen jalan, mutta myös sen perustavan laatuinen varjostin odotti uutta ilmettä. Ehkä vain siksi, että tällä täti-ihmisellä on mitä ilmeisemmin sellainen kromosomi, että lähes kaikkeen kirpparilta haalittuun massatuotteeseen on usein pyrittävä saamaan persoonallisempaa ilmettä.

Lähtökohtana pidin sitä, että käyttämäni materiaali ja tekniikka eivät saa vähentää varjostimen valonläpäisykykyä. Valon on päästävä läpi ihan yhtä kuulaasti kuin alkuperäisessä. Välillä suunnittelin päällystäväni varjostimen vaalean herkällä pitsineuleella, välillä käyttäväni siihen serviettitekniikkaa. Mikään ei tuntunut juuri siltä, mitä hain. Valon läpäisevyys, herkkyys, vaaleus.... No, joskus ideat vain yksinkertaisesti odotuttavat, eikä se haittaa, kun on kyseessä oma koti ja omat tavarat. Vierähti kuukausi, vierähti puoli vuotta, ehkä melkein vuosi.

Mutta nyt kuluneena viikonloppuna ajatus sen uudesta ilmeestä kävi taas mielessä ja sitten se yht´äkkiä tuli. Se IDEA! Ja se oli paperilanka. Ohut paperilanka. Ja ne kukkaset, joita tehtiin ihan ensimmäisenä silloin, kun paperinarut markkinoille saapuivat. 90-luvun lopulla tai jotain.

Niinpä pätkin kaappien kätköistä löytynyttä vanhaa paperilankaa pikkupätkiksi ja availin ne kukan terälehdiksi. Kolme kappaletta aina ristikkäin yhteen ja kuumaliimapistoolilla keskeltä kiinni varjostimen pintaan.



Ja lopputulos on... valon läpäisevä, herkkä, vaalea. Aivan kuten oli tarkoituskin.